Harva hakeutuu lauantai-illaksi keskelle jäätä ihmettelemään. Minäpä seisoin puolituntisen ihmetellen auringonlaskun ohella maailman menoa. Eipä se tosin paljon meritoi, vaikka sinne hakeutuukin.
Oikeastaan taajaman alueella jäinen merenpinta lienee parhaita paikkoja katsella vähän ympärilleen. Lauantai-iltaisin kaikilla toisilla on muita menoja. Yksin siellä sai seisoa töröttää. Olin siellä ilman ennakkosuunnitelmia ja jäälle käveleminenkin oli hetken mielijohde. Oikeastaan se oli talven ensimmäinen kerta jäällä.
Outoa oli olla keskellä jääkenttää. Ei erityisen hiljaista muuten kuin, että ihmisten aiheuttaman äänet eivät olleet häiritsemässä. Tuntui lievästi torikauhuisen hommalta. Onneksi minulla ei ole sellaista fobiaa.
Jostain se tunne tulee, että pitää päästä luonnon keskelle. Jonnekin missä on esteetön näkymä ympärilleen. Jään päällä – ja lumen alla – oleva vesi ei oikein houkuttanut kävelemään laajemmin alueella. Se mitä tuollaisissa paikoissa näkee ei oikeastaan liity ympäröivään maisemaan, vaan omaan maisemaan. Sitä pitää päästä katsomaan kauas nähdäkseen lähelle.
Pois lähtiessäni en voinut olla huomaamatta rannan tuntumassa olevaa katsomo-osaa penkkeineen. Niiden käyttäjillä lienee pohdiskelut ja filosofoinnit päiväkohtaista ja sielut suorassa.
