Tasan 90 vuotta sitten isänisäni vangittiin Tampereella verisen kaupunkisodan päättyessä. Hän oli vangittaessa 18-vuotias terve nuori mies. Hänen kohtalonaan oli jäädä henkiin. Monen muun taistelut olivat päättyneet kuolemaan tai vammauttavaan haavoittumiseen. Loppuajan taistelut olivat niin säälimättömiä, että vangittuja ja haavoittuneitakin saatettiin teloittaa ilman oikeutta. Veri, joka valtoimenaan virtasi Tampereella oli sokaissut joidenkin järjenjuoksun ja ylilyönteihin syyllistyttiin

Tämä nuori mies, jonka myöhemmin Pappanani opin tuntemaan, oli töissä kotikuntansa kirkkoherran palkollisena, renkinä, josta hän ilmeisen yleisen sosiaalisen painostuksen seurauksena oli helmikuun lopulla liittynyt punakaartiin. Oli hän toki liittynyt paikallisen työväenyhdistyksen jäseneksi jo aiemmin. Oletettavasti se oli ajan henki ja nuoren miehen pyrkimyksiin varmasti kuului silloinkin etsiä mahdollisuutta oman asemansa parantaminen. Hän oli lukenut ja luki koko elämänsä ajan kirjoja ja oli asioista ja tiedosta kiinnostunut, mutta asemansa ja syntyperäisen lähtökohtansa takia ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta tulevaisuudessa kuin elää työmiehen elämää. Siihen hänkin, monen muun ohella, ehkä haki vaihtoehtoja.

Pappani tie punakaartissa eteni Oriveden ja Kangasalan taistelujen kautta Tampereelle. Koulutusta ei kaartilainen sotimiseen juuri saanut, vain ampumakelvottoman aseen ja punaisen hihanauhan sekä käskyn edetä joukon mukana. Tämä hänen osaltaan lyhyt sotiminen siis päättyi 6.4.1918 vangitsemiseen Pispalan hautausmaalla. Valtionrikosoikeus tuomitsi hänet toiminnastaan avunannosta valtiopetokseen 2 vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa 5 vuodeksi. Tämä tuomio annettiin 7.8.-18  ja silloin voimassa olevan, aiemmin kesäkuussa annetun, lain mukaan  tuomio muunnettiin 5 vuodeksi ehdonalaista ilman kansalaisoikeuksia samaksi ajaksi. Vapauttamista ennen hän oli vangittuna Tampereen vankileirillä ja siellä terve ja hyväkuntoinen nuori mies, mutta surkeiden vankileiriolosuhteiden takia hän sairastui vakavasti ja  joutui taisteluun henkikultansa puolesta leirin sairasosastolla. Muistan hänen kertomuksensa sairasosaston kauheudesta, jossa kuolema oli jatkuva vieras. Taudit ja nälkiintyminen olivat ilmeisesti suurin vihollinen sillä hetkellä. Laihtuneena ja voipuneena hän sieltä kuitenkin selvisi ja hengissä.

En ole koskaan väheksynyt isoisäni elämää ja kohtaloa. Tieto hänen elämänsä vaiheista on ollut pääpiirteissään tiedossamme koko ajan, eikä hän vaiennut asiasta. Itse olin kuitenkin niin nuori niitä tarinoita kuullessani, että niiden syvempi ymmärtäminen kesti muutaman vuosikymmenen. Mahdotonta on kuitenkin näistä oloista ja asemista  hypätä nuoren varsinaissuomalaisen miehen housuihin Tampereen Pispalan hautausmaalle tuona vuonna 1918 tasan 90 vuotta sitten. Olen kuitenkin oppinut ymmärtämään niin valkoisten  kuin punaisia motiiveja ja pyrkimyksiä. Kummalakin oli oikeutuksensa, mutta myös tekoja, joita ei olisi tarvinnut tehdä. Lopputuloksena on kuitenkin tämä valtio ja kansa, joka ei saa koskaan unohtaa sisällissodan tapahtumia ja syitä. Saamme olla ylpeitä urheudesta, valmiudesta taistella paremman elämän puolesta ja samaan aikaan hävetä raukkamaisuudesta, raakuudesta sekä ihmiselämän kunnioittamattomuudesta molemmin puolin rintamia. Kuitenkin oppiaksemme jotakin.