Valokuva on monella tavalla taianomainen, mutta nostan yhden näkökulman esiin. Sen miten valokuva tallentaa historiaa.
Valokuvaa ei varsinaiseti ole ollut olemassa kovin montaa vuosikymmentä, ehkä noin 190 vuotta. Käytännöllisesti alle sata vuotta siten, että se on ollut lähes kaikille ulottuva harrastus.
Harrastamisen ja valokuvaamisen tärkeimpiä kohteita ovat olleet henkilökuvat. On haluttu tallentaa joku hetki jälkipolville muistoksi. Kuvassa ihmisen olemus säilyy tuoreena ja muuttumattomana. Peilistä meitä yleensä katsoo oudosti vanheneva yksilö, joka näyttää vanhemmalta kuin oma mieli on. Vertailu peilikuvan ja valokuvan välillä paljastaa tietysti sen peilinn vääristymän, mutta myös sen vanhenemisen, jota harvemmin näemme tai haluamme nähdä.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa on vanha ja kulunut sanonta, jota digiaikana on käännetty siten, että se valehtelee yhtä paljon. Kuvalla on silti arvonsa ja erityisesti vanhoilla kuvilla, joita on tehty muuntelematta kovin totuutta. Tosin nykyään ymmärrämme, että valokuvia on aina manipuloitu tarkoitusperiä vastaavaksi, koska sen todistusarvoa on pidetty erehtymättömänä.
Sain käsiini laatikollisen viime vuosisadan alkukymmenillä otettuja kuvia lähisuvustani ja mahdollisesti heidän ystävistään ja tuttavistaan. Montaa nimeä ei niihin kuviin ole laitettu ja useimmat ovat ”tuntemattomien” kuvia. Kaikki kuitenkin otettu ammattilasten toimesta, valokuvaamoissa.
Se on seikkailu erikseen, kertoa miten saa niihin tuntemattomiin kuviin liitetyksi henkilön nimen. Etsintä on varsinainen salapoliisityö, mutta oleellinen osa siitä on lukea kuvaa. Niitä pitää katso tarkkaan ja useita kertoja ja etsiä samoja kasvoja ja toistuvia asioita eri kuvista. Yhdistelemällä tietoja voi päästä päättelemään sisarussarjan henkilöitä, jos yhden nimen onnistuu varmistamaan.
Jokin aika sitten katsoin jotakin dokumenttia, olisiko ollut Suomen evakoista maailmanodan jaloissa. Erityisesti tällä kertaa tulin ajatelleeksi niitä hetkiä, kun on tultu sanomaan, että on vain tunti tai vähemmänkin aikaa kerätä omaisuutta mukaansa, kun kyyditys lähtee. Moniko ottaisi valokuvansa mukaan?
Evakkona tai vastaavasti tulipalossa kotinsa menettäneillä on iso menetys myös niistä läheisten kuvista, jotka oli varsinaisesti saäilytetty sukuhistorian ja rakkaiten läheisten taltioimiseksi jälkipolville. Tarinat kulkevat kerrottuina, mutta valokuvissa on pysyvämpi jälki. Ja onpa tarinankerronta saattanut jäädä vähemmälle, kun iltaisin onkin istuttu ensi televisioiden ja nykyisin tietokoneiden ja muiden mediahärpäkkeiden äärellä. Ei ole enää hetkeä, että joku olisi kiinnostunut kuuntelemaan tai joku kertomaan.
Kun olet ilman niitä kuvia menneisyydestä. Kuvia joita olet hetki sitten vielä katsonut, niin miltei herää ajatus onko niitä ihmisiäkään sitten ollut olemassa, kun kuvat ovat kadonneet. Ja kääntäen. Jos saat käsiisi kuvia sinua aikaisemmin eläneistä sukulaisista, ne yhtäkkiä heräävätkin eloon ja tarinat saavat oudolla tavalla sisältöä jo pelkästään katsomalla sitä valokuvaa tarkasti. Mietit hiuksia ja kampausta, vaatteita ja sitä hetkeä, syytä miksi on menty valokuvauttamaan itsensä.
Kirjeitä tietysti kirjoiteltiin ja kuulumisia vaihdettiin, mutta mikä sen kätevämpää kuin sujauttaa kuva itsestä ja sen hetkisestä olomuodostaan kirjeen mukaan. Kun viime vuosisadan alkupuolella suurin joukoin hakeuduttiin Pohjois-Amerikkaan uuden elämän toivossa, kultamaille, niin piti lähettää läheisille kuva. Tältä minä nyt näytän, hyvin on mennyt.
Kuvassa isoisotätini Rauha ja Selma, sisarukset. Mahdollisesti ovat kuvattuina Amerikassa. Vaatteet eivät ihan näytä suomalaiseen makuun ja pukeutumiskultuuriin kuuluvilta. Rauha jäi ja Selma palasi Suomeen. Olen lapsuudessani kuullut sukulaisteni suulla heistä puhuttavan, mutta vasta kuvan/kuvia nähtyäni ymmärrän vanhat tarinat paremmin ja osaan yhdistää sukupolvien historian ja kuluneet vuodet heihin ja muuhunkin sukuuni.
Valokuvat tuovat sen taian mukaisesti eloa historiaan ja antaa lisää tietoa niistä ajoista ja hetkistä, kun kaikkea ei voitu joka hetki taltioida ja ”livenä” lähettää maailmalle. Siksi onkin tärkeää myös teetättää pysyviä tallenteita digikuvista ja ainakin laittaa tietoja kuvien sisällöstä ja henkilöistä jälkipolville. Ettei tarvitse tehdä niin vaivalloisesti sitä selvitystyötä sitten aikanaan. Jos vaikka jotakuta sattuisi kiinnostamaan.
Varoituken sanana vielä digitaalisesta tallentamisesta. Ei ole vielä sellaista tallennusmuotoa, joka kestäisi vuosikymmeninen säilytyksen tai saatikka sellaista tiedostomuotoa, joka varmasti aukeaa sadan vuoden kuluttua. Paperisina vedoksina ehkä paremmin ja mustavalkoisina kuvina parhaiten.
Karien keskeltä 