Sadepäivän kaunistus

Onneksi kukinta on vasta aluillaan. Sade tuo kyllä toisaalta aivan fantastisen tuoksun luontoon ja puutarhaan…

Kaikki ilmansuunnat

Lähdin pienelle veneretkelle ja aikomuksena oli vähän kalastella ja nauttia Suomen suvesta. Säätiedot kertoivat, että jotain olisi pientä kehittymässä, mutta ei välttämättä ihan kohdalle tulisi. Lähdettyäni aika mukavassa kelissä ja vähän auringon paisteessa ajelemaan satamasta, niin jo kymmenen minuutin kuluttua minut yllätti sade. Lisäsin kaasua, kiihdytin veneeni vauhtiin ja ajattelin, että tuo menee mantereen (itä) puolella ja saattaisin sen väistää ajelemalla kauemmas länteen.

No, ajoin länteen. Väistin sateen. Vain muutama tippa kasteli minua ja venettäni. Hetkisen kuluttua huomasin, että tilanne alkaa edelleen kehittyä. Otsikkokuvan rintama oli jo väistetty ja se oli etelässä. Katse länteen päin näytti lupaavalta. Siellä on Ruotsi, se kultamaa. Sinnekö pitäisi ajaa, että saisi auringosta nauttia.

Sinistä taivasta ja aurinkoa. Olin ankkurissa saaren eteläpuolella. Tuuli oli luoteessa. Olin suojassa aallokolta, vaikka tuuli tietysti pyöri ympärilläni. Ranta oli matalahko ja kivikkoinen, voisi sieltä muutaman kerran uistinta heittämällä yrittää kalaa. Ei tärppejä ja yrityksetkin olivat vain muodollisia; ”kun kerran tänne on tultu”-tyyppisiä. Katse uudelleen saaren yli, pohjoisen suuntaan, ja siellä näytti tältä.

Toinen ukkos/saderintama näytti ajavan päälleni. Seurasin sitä miten se kehittyisi, koska oletin vielä, että ei se välttämättä tule mantereen päältä tänne merelle. Eihän tuulikaan ollut varsinaisesti tänne päin. Aikani sitä seurattuani alkoi ukkonen jo vähän jylistä lähinnä etelän (1. kuva) suunnassa, mutta pohjoinenkin alkoi hivuttautua lännemmäksi, eli minun ylitseni.  Katse sitten tulosuuntaan eli itään. Pitäisikö lähteä säätä karkuun? Kohta sataisi ainakin vettä, jos ei muuta.

Siellä oli täysin pimeän sininen taivas ja selvästi kehittyvä ukkosrintama. Pohdin hetken asemaani ja ajattelin, että paras häipyä hyvän tai edes kohtuullisen sään aikana. Ankkuri ylös ja Jammu käyntiin, kokka kohti kotia. Varmuudeksi valitsin reitin velipojan mökin ohi, jos keli olisi sallinut tai pakottanut vierailemaan. Kun pääsiin liikkeelle, niin alkoivat pisarat jo putoilla. Putsaarenaukon pohjoistaivas oli ihan harmaansininen ja sadetta oli luvassa. Aukkoa suoraan etelään päin paahtoi purjevene ”virsikirja” levällään. Siitä olisi saanut hyvän kuvan tummaa taustaa vasten, mutta aallokko liikutti venettäni niin, ettei moiseen ollut mahdollisuutta. Oli ollut hyvä hetki lähteä liikkeelle. Ajelin reippaasa sivumyötäisessä pikkuveneelläni kohti Kirstaa ja saariston suojaa. Sade ei yltynyt jos ei tauonnutkaan. Tultuani saaristoon sisälle tuuli alkoi kääntyä koilliseksi eli lähes vastaiseksi, vaikka tuulli oli luoteessa. 90 asteen vaihesiirto. Tyypillistä ukkosrintamalle. Olin sen silmässä. Nojasin syvemmin kaasuvipuun mutta leväpohjainen veneeni ei kiivennyt sellaisiin nopeuksiin, kuin olisin sen halunnut. Sade vähän lisääntyi ennen kotilaituria, mutta en varsinaisesti kastunut olin onnistunut kiertämään sateen.

Ukkonen jylisi jo niin kuuluvasti, että moottorin vaimeat kierrokset eivät loppumatkalla enää peittäneet sen ääntä. Ukko oli nyt vihainen. Keräsin varusteet nopsasti veneestä autooni ja painuin kotiin ainakin kokemusta rikkaampana. Kalat jäivät mereen, mutta kyllä minä vielä…