Itsenäisyyden pitkä varjo

Kynttilät palavat sankarihaudoilla, kuin myös monella omaishaudalla. Pysähdyn haudan ääreen sytytettyäni öljykynttilän lyhdyssä. Hautakivessä on vanhempieni nimet, syntymä- ja kuolinvuosi. Tunnen kiitollisuutta vanhempiani kohtaan. Heistä kumpikin on tehnyt paljon oman perheensä ja lastensa vuoksi, mutta olen kiitollinen myös sen vuoksi, että ovat antaneet myös yhteisölleen, omaisilleen ja ystävilleen.

Vanhempieni sukupolvi eli nuoruutensa parhaat vuoden sodan kaaoksen ja puuteen keskellä. Siitä kauheudesta oppivat arvostamaan elämää, omaansa ja toisten elämää. Kun rauhanaika koitti ei jääty paikoilleen odottamaan, että joku tulisi ja osoittaisi valmiiksi tallotun tien edetä, raivatun maan. Se piti itse tehdä ja monen kohdalla vielä konkreettisesti.

Se sukupolvi osasi viettää aikaa yhdessä. Nimipäivät ja juhlapäivät muistettiin, postikortteja läheteltiin, jos ei ehditty kirjeitä kirjoitella. Kokoonnuttiin yhteen viettämään lyhyitä viikonloppuvapaita, kesälomia ja juhlapyhiä. Kun sodan aikana ei saanut edes – virallisesti – tanssia, niin nyt se menetetty aika otettiin takaisin. Alkuvuosina ei sitä materiaalista ja syötävää ollut mässäten, mutta ydin taisikin olla se, että tunsivat kollektiivisesti kiitollisuutta siitä, että olivat ylipäätänsä hengissä, sodasta selvinneitä ja saivat olla yhdessä.

Moni oli toki ruumiillisesti ehjä, mutta sielultaan rikki ja oli menettänyt sen sisäisen rakennelman, joka ei enää palautunutkaan ehjäksi. Monen elämään tuli alkoholi ja levottomuus etsiä sitä omaa paikkaansa. Onnekkaimpia olivat ne, jotka löysivät kumppanin, jonka kanssa yhdessä toisiaan tukien pääsivät alkuun. Oli ehkä selvempi ajatus tulevaisuudesta ja suunnasta mihin pyrkivät.

Vaurastuminen ja elintason nousu loivat uusia edellytyksiä ja mahdollisuuksia. Kaikille löytyi työtä ja vähempäänikin tyydyttiin. Opiskelua jatkettiin ja itseään haluttiin kehittää. Oli opintopiirejä ja kirjekursseja. Tieto ja osaaminen oli kunniassa. Isänmaa tarvitsi osaavia ihmisiä, sillä vielä oli sodan runtelema maisema yhteiskunnassa ja elinkeinoelämässä. Ruoka ja kulutustarvikkeet olivat kirjaimmellisesti kortilla, säännösteltyjä. Asuminen oli ahdasta ja puutteellista. Ulkomaille ei päässyt noin vaan eikä valuuttaa saanut viedä helposti maasta pois.

Kehittyi sukupolvi, joka arvosti työtä yli kaiken. Koska työ ja sen mukana mahdollinen vaurastuminen mahdollisti huolettomamman elämän. Se mahdollisti väljemmän asumisen, harrastukset ja vapaa-ajanvieton. Ei tarvinnut enää joka lantista tapella. Kauppojen hyllyt alkoivat lopulta täyttyä priimasta tavarasta, ei tarvinnut tyytyä sekundaan eli kakkoslaatuun. Sodan jälkeen lähes kaikki ykköslaatu meni vientiin, kun maa tarvitsi valuttaa käydessään ulkomaankauppaa.

Tässä ilmapiirissä kasvoi minun sukupolveni. Näihin työn ja sodan kauhuihin perehtyneiden ihmisten keskellä. Meidän oli koulut käytävä ja opit haettava, kun eivät itse sitä aikanaan voineet tehdä. He näkivät tärkeäksi antaa mahdollisuuden. Jokaisen kuitenkin pitää edelleen oma polkunsa kulkea. Meillä ehkä jo vähän valaistuna.

Konkreettisesti koen vanhempieni henkisen perinnön omassa elämässäni, työssäni ja lähipiirissäni, sisarusten ja sukulaisten kanssa. Hyvä on laitettu heidän kauttaan kiertoon. Esimerkillään vanhempani ovat luoneet eettisen koodiston elämääni ja asettaneet moraaliini selkärangan. Tämä hyvä on näkyvästi jatkanut kiertoaan lapsissamme ja toivottavasti jatkaa vielä pitkään tulevissa sukupolvissa. Siitä olen kiitollinen.

Sinun päiväs koittaa

Suomi on 100-vuotias valtakunta ison, uhkaavan väkivaltaisen ja liki vertaisen, rikkaan välissä. Se entinen köyhä maa, joka rikastui omalla toimillaan ja valinnoillaan. Suomi on maa, jossa on hyvä elää ja olla. Sen saavutettu elintaso voi olla hämmästyttävää niille asukkaille, jotka ovat eläneet ne kaikki itsenäisen maan 100 vuotta.

Yön uhkaa on koettu moneen otteeseen. Suuri uhka oli heti ensimmäisellä elinvuonna, kun ei oikein tiedetty millä mallilla erilaisista lähtökohdista tulevat voisivat elää rakentavasti keskenään. Voittajan oli helppo hymyillä ja hävijän roooliin kuului olla hävinnyt ja siksi rangaistava.

Aamun kiurun kirkkauden laulusta saatiin maistaa jo kolmannella vuosikymmenellä, kun maa ja sen väki vaurastui. Elinkeinoelämä oli oppinut elämään maailmantaloudessa ja omaa tuotantoa oli saatu kehitettyä. Ihmiset vaurastuivat ja elämä hymyili monelle vaikeiden vuosien jälkeen.

Monta päätä oli seppelöitävä puisen palttoon päältä, kun maa näytti maailmalle, että emme ole orjakansa, jota vain vahemman voimalla voidaan hallita. Sortoa ei suvaita tässä maassa. Onneksi oli nähty yhteistyön ja toimeliaisuuden vahvuus, kriittisellä hetkellä se meidät kuitenkin pelasti.

Uusi aamu alkoi ja siihen totutellen edettiin vilkuillen varovasti itään ja katsellen kateellisina länteen. Niillä samoilla opeilla kuin alkuvuosina, mutta uusin hienosäädöin, pääsimme osalliseksi siitä vauraudesta, mistä koko muu eurooppa. Suuntaa Eurooppaan ei voinut välttää ja elintaso nousi kohisten.

Kaiken perusta on ollut sopiva yhdistelmä nöyryyttä ja individualistista hulluutta. Järjestelmällinen ja tasa-arvoinen suhtautuminen koulutukseen on mahdollistanut liki samanlaiset mahdollisuudet ja oikeudet kelle tahansa saavuttaa haluamansa.

Taivaan kannen sointi toi meille ymmärryksen uusista teknologioista ja niiden mahdollisuuksista. Oli jotakin millä tulla kaikkien tietoisuuteen ja olla kärjessä koko maailman silmissä. Nöyrän ei pidä ylpistyä, vaan pysyä nöyränä, oli siitäkin opetuksena. Automaattisesti mikään tai mitään ei meille kansakuntana kuulu. Yhdessä olemme aina enemmän.

Yön vallat aina aamun valkeus voittaa ja saamme – ehkä – mikäli malttia riittää, kokea uutta valkeutta ja sitä hetkeä, että oikeastaan meidän päivämme on koittanut. Jollemme me jo elä sitä.