Avara maisema

Kuva ikkunamaisemasta. Kymmennen pistettä ja papukaijamerkki sille joka tietää missa ikkuna ja maisema sijaitsee. 1 p vihje: taustalla Aakenus, Lainio ja Pyhä.

Kyse on taiteilijan – jo edesmenneen – ateljeen ikkunanäkymästä. Kuvan varjot ovat niin pimeät, mutta kerrottakoon että varsin suurikokoinen taulu on jäänyt kesken vsemmassa reunassa. Juu, ollaan Särestössä joskus jumalan vuonna 1983. On kesä, kun lehtipuut ovat niin raikkaan vihreinä. Jos joku ei tiedä vieläkään taiteilijan nimeä googlatkoon.

Tässä on vähän tuntemattoman amatöörin insipiraatiomaisema – miltei sielun maisema. Tätä avaruutta tuijottaen minun ”taiteelliset ” visioni konkretisoituvat kuvankäsittelyssä ja blogikirjoituksina. Ilman avaran maiseman olemassaoloa saattaisin tehdä samaa, mutta kun se on olemassa en sitä vaihtaisi mistään hinnasta (tai ainakaan halvalla).

Yläkuvan taiteilijan ateljee oli alkuaan jokirannassa, missä hänen kelohonkainen galleriansa yhä sijaitsee. Eräänä julmana talviyönä tuo alkuperäinen ateljee paloi maantasalle ja siksi hän rakensi uuden, vähän etäämmälle ja mäen päälle avaran maiseman äärelle. Ymmärään kyllä miksi.

 

Talven maisema

Talvi tuli ja sai otteen maisemasta. Muutaman viikon aika tiukkakin pakkaskausi jäädytti vedet ja loi sateiden kera lumipeitteenkin maisemaan. Tässä kuvassa pakkanen on vielä toisellakymmenellä ja ilta auringonlaskuineen on vaihtumassa pimeäksi. Kuu on suurena, ei ihan täytenä, kiivennyt maiseman ylle. Talvi-idylliä kotikulmilla.

Viime talvi oli erityisen jollei ennätyksellisen vähäluminen ja leuto. Keli sitten jatkui keväällä vähälumisena ja viileänä aina kesään asti. Vuoden takaisia ei enää muistella kuin lämmöllä, joten ei kai se viileys niin kauheaa ollutkaan.

Talvi aina yllättää. Suomaisina meidän pitäisi olla tottunut näihin kylmiin ja lumisiinkin talviin. Täällä lounaisella rannikolla minun elinikäni aikana ei ole oikeastaan ollut tyypillistä talvea. Muistini mukaan variaatiot, vaihtelut ovat olleet ihan yhtä suuria niin liki puolivuosisataa sitten kuin ihan viimeisinä vuosinakin. Meillä on vain jokin ihmeellinen kyky yleistää ja idealisoida yhtäaikaa. Talven kuluu olla sen ja sen kaltainen ja siitä poikkeaminen on merkki jostakin.

Tieteen valtavirta puhuu ilmastonmuutoksesta. Tänään Yle Uutiset sivullaan kertoi valtamerien lämpöä sitovasta ominaisuudesta. Artikkelista sai käsityksen, että puskurikapasiteetti on ollut jo jonkin aikaa käytössä, mutta miten se jatkossa toimii on epäselvää. Lämpenemistä on odotettavissa. Ehkä ainakin Suomen kesään saisi sitä tulla vähän lisää.

Vanhaan hyvään aikaan (kuulemma) pidettiin iltamia, joissa kulttuurellisempien esitysten, runonlausunnan ja puheiden, jälkeen pidettiin kevyet tanssit. Minun esitykseni näyttävät päättyvän usein auringonlaskuihin… Kevyttä viihdettä loppuun.