Liput liehumaan ja kynttilät ikkunoille

Itsenäisen Suomen kunniaksi

Tapana on tai tavaksi on tullut juhlistaa itsenäisyyspäivää. Meillä Suomessa aamupäivällä vähän hartaasti ja loppuillasta juhlallisesti. Jotkut maat julivat karnevaalitunnelmissa ja iloisesti, jotkin maat tai kansat tuskin lainkaan. Kuitenkin kukin kansakunta juhlii omalla tavallaan.

Suomalaisten vähän jäyheä tapa juhlistaa sitä juontanee alkuvuosien jakaantuneen kansan tuntoja noudattaen. Ei haluttu hieroa sitä voiton tunnetta ”havinneiden” naaman edessä, vaikka ilmeisesti valkoinen puoli juhli ja punainen piti sitä enemmän tai vähemmän provokaationa. Arvokas se silti kaikille oli.

Toisen maailmansodan aikana itsenäisyytemme arvo nousi ja kansa ymmärsi paremmin sen, mikä oli uhan alla minkä olisimme voineet menettää. Itsenäisyyden. Toki tuskan tunteet olivat läsnä niiden vuosien aikana. Moni oli menettänyt kotinsa ja läheisensä. Ja vielä useampi oli jatkuvat hengenmenetyksen uhan alla. Mitä silloin miettivät aikalaiset itsenäisyydestämme.

Minun vanhempani olivat sodan aikalaisia ja toivat omat arvonsa ja arvostuksensa oman kotinsa piiriin. Kynttilöitä on ikkunoiden äärellä aina poltettu ja sankarivainajiakin muistettu. Arvostus on ollut konkreettista, joskin ehkä enemmän tekojen kuin sanojen tasolla. Ei siitä ole paasattu tahi ylisanoin kuorrutettu. Arvostus on ollut sanomattakin selvää.

Rintamavuosina kirjeet kulkivat. On arvioitu, että yli miljardi kirjettä, liki kirje per päivä tahtiin. Omat vanhempani, aikansa nuorina aikuisina, ovat tätä kaavaa noudattaneet. Ja vaikka oman isäni osallisuus oli vain noin puolen vuoden mittainen, niin kirjeitä on kirjoitettu kenkälaatikollinen. Se sitoutuminen johonkin ihmisen persoonaa suurempaa saa ihmiset läheisemmiksi toisilleen. Ja toki fyysinen erossaolo tekee myös asian tärkeäksi. Some olisi käynyt kuumana, jos olisi ollut olemassa.

Mielenosoitukset kuvastavat tämän ajan nuorten aikuisten tahtotilaa. Halutaan demonstroida joko varbaalisesti somessa tai mielenosoituksin, jotka näyttävät vuosi vuodelta vain lisääntyvän. Tässä päivässä, joulukuun 6., on jotakin ihmeellistä, kun on tarve tulla esille mielipiteiden kanssa. Onko se itsenäisyyden arvostamista ja juhlimista, on tietysti mielipidekysymys. Toki itsenäisyys on edellytys sille ja sen suoma sananavapaus sen mahdollistaa.

Oma osallisuuteni juhlintaan rajoituu perinteisiin menoihin. Kynttilöiden sytyttelyyn ja mahdollisesti television katseluun iltasella. Pidän kiinni perinteistä kunnioittaakseni isänmaatani ja kansalaisten uhrauksia sen eteen, mutta myös kunnioittaakseni vanhempiani ja heidän työtään rakentaessaan isänmaasta nykyistä hyvinvointivaltiota ja antaessaan minulle mahdollisuuden hyödyntää koulutuksen ja sivistyksen mahdollisuuksia. Niitä asioita jota ei välttämättä ollut heille tarjolla tahi saatavillakaan. Niitä joita pidämme itsestäänselvinä nykyisin, kuten itsenäisyyttä.

Sinun päiväs koittaa

Suomi on 100-vuotias valtakunta ison, uhkaavan väkivaltaisen ja liki vertaisen, rikkaan välissä. Se entinen köyhä maa, joka rikastui omalla toimillaan ja valinnoillaan. Suomi on maa, jossa on hyvä elää ja olla. Sen saavutettu elintaso voi olla hämmästyttävää niille asukkaille, jotka ovat eläneet ne kaikki itsenäisen maan 100 vuotta.

Yön uhkaa on koettu moneen otteeseen. Suuri uhka oli heti ensimmäisellä elinvuonna, kun ei oikein tiedetty millä mallilla erilaisista lähtökohdista tulevat voisivat elää rakentavasti keskenään. Voittajan oli helppo hymyillä ja hävijän roooliin kuului olla hävinnyt ja siksi rangaistava.

Aamun kiurun kirkkauden laulusta saatiin maistaa jo kolmannella vuosikymmenellä, kun maa ja sen väki vaurastui. Elinkeinoelämä oli oppinut elämään maailmantaloudessa ja omaa tuotantoa oli saatu kehitettyä. Ihmiset vaurastuivat ja elämä hymyili monelle vaikeiden vuosien jälkeen.

Monta päätä oli seppelöitävä puisen palttoon päältä, kun maa näytti maailmalle, että emme ole orjakansa, jota vain vahemman voimalla voidaan hallita. Sortoa ei suvaita tässä maassa. Onneksi oli nähty yhteistyön ja toimeliaisuuden vahvuus, kriittisellä hetkellä se meidät kuitenkin pelasti.

Uusi aamu alkoi ja siihen totutellen edettiin vilkuillen varovasti itään ja katsellen kateellisina länteen. Niillä samoilla opeilla kuin alkuvuosina, mutta uusin hienosäädöin, pääsimme osalliseksi siitä vauraudesta, mistä koko muu eurooppa. Suuntaa Eurooppaan ei voinut välttää ja elintaso nousi kohisten.

Kaiken perusta on ollut sopiva yhdistelmä nöyryyttä ja individualistista hulluutta. Järjestelmällinen ja tasa-arvoinen suhtautuminen koulutukseen on mahdollistanut liki samanlaiset mahdollisuudet ja oikeudet kelle tahansa saavuttaa haluamansa.

Taivaan kannen sointi toi meille ymmärryksen uusista teknologioista ja niiden mahdollisuuksista. Oli jotakin millä tulla kaikkien tietoisuuteen ja olla kärjessä koko maailman silmissä. Nöyrän ei pidä ylpistyä, vaan pysyä nöyränä, oli siitäkin opetuksena. Automaattisesti mikään tai mitään ei meille kansakuntana kuulu. Yhdessä olemme aina enemmän.

Yön vallat aina aamun valkeus voittaa ja saamme – ehkä – mikäli malttia riittää, kokea uutta valkeutta ja sitä hetkeä, että oikeastaan meidän päivämme on koittanut. Jollemme me jo elä sitä.