Vino suuntaus

Markkinakauppias laittelee jo tavaroitaan pois markkinoiden sulkemisaikaan. Paljon jäi myymättä, tunnelma on vähän ”vino”.

Sanomalehtiä lukevana ja kuvista kiinnostuneena tulee seurattua esim. ykköslehtenä pidetyn HS:n kuvien tasoa. Useissa lähteissä on kritisoitu, että kuvajournalismi on mennyt ison askeleen taakse päin. Kuvaajien määrä on vähentynyt ja tilaa on annettu enemmän halvoille ”lukijoiden kuville”.

Varmasti kritiikissä on perääkin ja varmasti osaavien ja asialleen omistautuneiden ”palkkakuvaajien” määrä on vähentynyt. Se sinäänsä jo riittää alentamaan tasoa. Joitakin kuvaajia on vielä lehdistössä jäljellä ja TV:ssä onkin tullut Teema-kanavalta valokuvaajista kertovaa sarjaa, jossa seurattiin mm. Lapin Kansan kuvaajan työtä. Siinä ja useassa kuvassa on ollut teemana, että kuvattava asetellaan ihan vinoon kuva-alalle. Onko kysymys taittajan tilauksesta vai kuvaajan suuntauksesta. Kuppi vähän meikulla väkän läikkyi yli, kun Hesarissa törmäsin vastaavaan. Eikä opikein syytä siihen ollut.

Miksi kuvattava pitää saada vinosta suunnasta kuvattua, kun kohde on pihalla eikä ympärillä ole mitää erityistä syytä kallistella kameraa. Valokuva-albumeissa voi tehokeinona käyttää kuvien asettamista vinoon, ja niissä kuvissa voi vinoon kuvattu tuntua kivalta. Joskus tietysti kohde on hankalasti saatavissa kuvaan ilman kameran kallistamista, mutta ne ovat harvinaisia tilanteita. Vinoja horisontteja siis vilahtele nykykuvissa, erityisesti lehdistössä. Minulle se antaa amatöörimäisen vaikutelman, mutta ehkä sitä yritetään tavoitellakin. Mene ja tiedä.

Vene ja traileri ei olisi mahtunut kuvaan ilman kallistusta. Tällainen menee vielä albumissa. Lehdessä ei tietysti taittosyistä ole tilaa, ainakaan sanomalehdissä.

Mahdoton tehtävä – lähes

Asioita pitäisi tehdä intohimolla ja uskoa tekemisiinsä. Valokuvaus – sellaisena kun minä sen nuorena opin – on historiaa. Vaikka periaatteet ja perinteet ovat edelleen olemassa ja ala on elossa, kuvien tarjonta ylittää kysynnän. Tämä on muuttanut harrastajankin roolin.

Alkuaan oli hienoa saada jonkinlainen kuva aikaan. Jos kuvassa oli vielä jotakin sisältöä oli kehittynyt harrastaja. Kehittyneestä harrastajasta oli lyhyt polku ammatilliseen toimintaan, koska kuvien kysyntä ylitti tarjonnan. Harrastaja sai tyydytystä kuvistaan, kun sai niitä ehkäpä myytyä lehdille tai muuten näytille.

Digitaalinen valokuvaus ja tietoliikenteen kehittyminen someineen on luonut uuden maailman. Vaikka kuva ja liikkuva kuva on vain yksi osa koko toimintaa, kuvia on kuitenkin kaikkialla ja tarjonta ihan mahdoton. Kuvavirrasta löytyy kuvia joka lähtöön jopa hyviä kuvia. Enemmistö on tietysti massaa ja silkkaa potaskaa. Mutta ongelma on määrä, jolloin saturoituminen, kyllästyminen kuviin vie niiltä tehon.

Valokuvaajan ammatti on – koulutusalana – nuori. Kuitenkin laajasti lisääntynyt harrastaminen ja digitaalinen aika on syömässä ammattikunnan. Sillä toiminnalla ei enää elä, kun julkaistava materiaali hankitaan korvauksetta tai hyvin pienellä korvauksella lukijoilta. Erityisesti lehtikuvaajat ovat tulilinjalla, johon amatöörit/harrastelijat suuntaavat tuotoksensa. Myös koko printtialan kustannuspaineet sähköisen median vallankumouksessa ajaa kustannussäästöjen nimissä hakemaan halvempia ratkaisuja. Uutisten hinnasta kilpaillaan, ei laadusta.

Vaikka ehkä kuvien määrän lisääntyessä useampi tilanne tulee tallennettua – jokainen tulipalo tai onnettomuus, niin määrä ei korvaa laatua. Tyydymme visuaalisesti ja sisällöllisesti heikkoihin uutiskuviin. Näin kuvajournalismin taso laskee ja kuvien katselijoilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia nähdä hyviä kuvia. Sellaisia kuvia jotka puhuttelevat, luovat yhteyden tekstiin ja auttavat ymmärtämään maailmaa ympärillämme.

Aikoinaan saattoi minullakin olla suuri illusionini tehdä jotakin tuottavaa kuvillani. Sellaiset ajatukset ovat jo jääneet taka-alalle. Murrosikäisenä tuntui hyvältä ajatukselta kuvata lehtiin ja olla journalisti. Nyt olisin kokenut kuva-ammattilainen, joka kituuttaisi yhä vähenevien tulolähteiden katkeroittamana.

Kuitenkin jokin vetää harrastamaan. Pitää vain yrittää lujemmin. Enemmän. Korkeammalle…  ei, se ei kuulukaan tähän yhteyteen. Mutta ymmärtänette asian. Kuvaaja kehittyy kuvaamalla ja kuvaamalla vielä lisää. Ja mitä oudoimmissa paikoissa ja tilanteissa ja ajankohtina. Ja aina mielessä saada aikaan jotakin omasta mielestään parempaa.