Talvi tuli ja sai otteen maisemasta. Muutaman viikon aika tiukkakin pakkaskausi jäädytti vedet ja loi sateiden kera lumipeitteenkin maisemaan. Tässä kuvassa pakkanen on vielä toisellakymmenellä ja ilta auringonlaskuineen on vaihtumassa pimeäksi. Kuu on suurena, ei ihan täytenä, kiivennyt maiseman ylle. Talvi-idylliä kotikulmilla.
Viime talvi oli erityisen jollei ennätyksellisen vähäluminen ja leuto. Keli sitten jatkui keväällä vähälumisena ja viileänä aina kesään asti. Vuoden takaisia ei enää muistella kuin lämmöllä, joten ei kai se viileys niin kauheaa ollutkaan.
Talvi aina yllättää. Suomaisina meidän pitäisi olla tottunut näihin kylmiin ja lumisiinkin talviin. Täällä lounaisella rannikolla minun elinikäni aikana ei ole oikeastaan ollut tyypillistä talvea. Muistini mukaan variaatiot, vaihtelut ovat olleet ihan yhtä suuria niin liki puolivuosisataa sitten kuin ihan viimeisinä vuosinakin. Meillä on vain jokin ihmeellinen kyky yleistää ja idealisoida yhtäaikaa. Talven kuluu olla sen ja sen kaltainen ja siitä poikkeaminen on merkki jostakin.
Tieteen valtavirta puhuu ilmastonmuutoksesta. Tänään Yle Uutiset sivullaan kertoi valtamerien lämpöä sitovasta ominaisuudesta. Artikkelista sai käsityksen, että puskurikapasiteetti on ollut jo jonkin aikaa käytössä, mutta miten se jatkossa toimii on epäselvää. Lämpenemistä on odotettavissa. Ehkä ainakin Suomen kesään saisi sitä tulla vähän lisää.
Vanhaan hyvään aikaan (kuulemma) pidettiin iltamia, joissa kulttuurellisempien esitysten, runonlausunnan ja puheiden, jälkeen pidettiin kevyet tanssit. Minun esitykseni näyttävät päättyvän usein auringonlaskuihin… Kevyttä viihdettä loppuun.
Avaruus ja taivaan ilmiöt ovat aina kiinnostaneet ihmistä. Teknologia on kehittynyt niin pitkälle, että olemme – ainakin jotkut meistä – jo käyneet kuussa ja miehitämme avaruudessa kiitävää ”avaruusasemaa” ISS:ää Zaryaa. Tekniikka auttaa kansanmiestäkin olemaan paikalla, kun ISS kiitää taivaankannen halki – meidän horisontissa varsin matalalta yleensä.
Karien keskeltä 