Valokuvan lyhyt elämä

Mihin valokuvia tarvitaan, miten pitkään niitä pitäisi säilyttää, miten ja miksi? Museoihmisillä ja tulevaisuuden tutkijoilla lienee tähän oma järjellinen mielipiteensä, mutta tavallisen harrastajan kannalta kysymykset ovat jos ei aiheellisia niin ainakin miettimisen arvoisia.

Kun itse olen harastanut yli 50 vuotta valokuvaamista, niin pakosti on kertynyt jo aika tavalla materiaalia arkistoon. Negatiiveja on useissa kansioissa, osa vielä vähän irtonaisina pahvisissa säilytyslaatikoissa. Jotta kuvista olisi jotakin hyötyä, pitää ne järjestää ja nimetä, mielellään vielä ajoittaa. Pikku hiljaa olenkin siirtänyt negatiiveja ja diapositiivejakin kuvakuorista kansioihin ja samalla skannannut parhaimpia tai mielenkiintoisimpia niistä digitaalimuotoon. Osan arkistostani muodostaa vielä minun käsiini jäänyt isäni melko kattava negatiivijäämmistö.

Jotta kuvista olisi jotakin hyötyä, pitää ne järjestää ja nimetä, mielellään vielä ajoittaa.

2000-luvun alusta lähtien kaikki on ollutjo digitaalisessakin muodossa. Puolesta välin vuosituhannen enimmäistä kymmenlukua kuvaamiseni on jo tapahtunut digitaalisesti. Minulla on siten kahdenlaisia arkistoja. Fyysisiä negatiivikansioita tuota edeltävältä ajalta ja digitaalikuvien arkistoja tai arkisto, joka fyysisesti on osin tietokoneen uumenissa ja pääosin verkkoasemien datavarastoissa. Käytännön kannalta digitaaliset kuvat ovat helppoja. Niitä pystyy helposti käsittelemään, muokkaamaan ja jakamaankin.

Kuitenkin visuaalisesti mielenkiintoisempia ovat albumeihin tai kuvakirjoihin laitetut kuva-aineistot. Se on usein valikoitunut osa kuvista, kentien kuvausheken lähiajan mielenkiintoimpina pidetyt valokuvat. Kaikkea ei tietenkään voi albumeihin laittaa. Ongelma tuntuu kuitenkin toistuvan. Jos on paljon kuvattua materiaalia, niin miten sen paljouden kansssa toimin. Olen nähnyt kuvina ja dokkareissa hienoja kuuluisten valokuvaajien aristokaapistoja, joissa kaikki on jäjestelmällisesti taltioituna, mielellään vielä pinnakkaiset valotettuina negatiiveista. Herää kuitenkin kysymys mihin nämä kaikkien miljoonien kuvaajien ja miljardien kuvien arkistot lopulta päätyvät.

Herää kuitenkin kysymys mihin nämä kaikkien miljoonien kuvaajien ja miljardien kuvien arkistot lopulta päätyvät.

Kun katson kuva-aineistoa menneiltä vuosikymmeniltä, huomaan miten kapeasti olen taltioinut elämääni. Tietenkään tarkoitukseni ei ole alunperin ollutkaan taltioida elämääni, vaan kuvata mielenkiintoni mukaan. Kuitenkin väistämättä olen kuvannut useat jouluaatot, vaikka en nyt erityisemmin ymmärrä miten tärkeitä nuo usein kovin samanlaisina toistuneet tapahtumat ovat olleet minun elämäni kannalta. Olisin siis voinut kuvata järkevämminkin, nyt ainakin jälkikäteen sanottuna.

Se kuvamateriaali, joka arkistossani on, lienee 80-90% turhaa. Ainakin tuo digikameralla kuvattu materiaali. Usein joudun miettimään, mihin kuviani tarvitsen. Kuka niitä on näkemässä minun jälkeeni. Kuka niistä saa mitään irti minun jälkeeni. Kun katson ottamiani kuvia, ymmärrän sen minkä ehkä nykyiset kännykkäkuvaajatkinjo ymmärtävät – niillä on suurin arvonsa juuri kuvaushetken lähistöllä. Niille ihmisille jotka ovat kuvissa tai lähimmille, jotka eivät olleet paikalla. Jotkut tietysti vielä tärkeimpiä kotialbumimuistoiksi taltioitavia.

Ingrid Bergmanista tuli hyvä dokumenttiohjelma televisiosta. Hän oli rakastettu perheensä ainut lapsi, joka menetti vanhempansa varhain. Onneksi perheessä harrastettiin jo filmaamista ja valokuvien ottamista, josta hänelle jäi nuoruudesta välähdyksiä pelkkien muistojen lisäksi. Itsekin innokkaana kuvaajana ja kotifilmien filmaajana hän jatkoi perinnettä. Hän ei ollut kovin kotiäitimäinen lastenkasvattaja, vaan mutti mantereelta toiselle ja teki eläissään niitä asioita joista piti ja joita hän halusi tehdä. Lapsiakin syntyi, mutta  ne eivät häntä sitoneet pysyväsi mihinkään kotiin.

Hänellä oli kuitenkin tapana säilöä elämästään kaikki, koulukirjat ja kirjeet, valokuvat ja filmit ja lasten vastaavat matka-arkkuihin, jotka muuttivat hänen mukanaan eri mantereille ja koteihin, joissa asui. Siten hän saattoi palata vaikka lapsuutensa muistoihin selailemalla vanhoja vanhempiensa tekemia valokuva-albumeja tai katsoa kotifilmejään elämänsä varrelta. Hänen ratkaisunsa tuntuu sikäli tutulta, että teen sitä samaa. En toki muuttele manterelta toiselle, mutta selailen arkistoani aina välillä. Valokuvien kautta pääsen perheeni tai omaan historiaani.  

Valokuvien kautta pääsen perheeni tai omaan historiaani.

Digiaika, kännykät ja kaikki kuvavirta eri somelähteistä saa arkemme tulvimaan kuvista ja videoistakin. Miten tällaisessa vuolaassa kuvavirrassa voi kekittyä olennaisimman säilyttämiseen. Mitkä kuvat ja videot ovat tärkeitä. Osin somemaailma on ratkaissut ongelman puolestamme, kun väitetään, että kaikki nettiin laitettu on siellä ja pysyy. Uskoisinkohan tuotakaan. Hyvä toki olisi, jos näin olisi. Voisimme kaikki ladata viime hengenvetonamme kaiken olemassa olevan digimateriaalimme vain nettiin.

Tuntematon isäni

Mies, joka istuu portailla, on mietteliäs ja vähän totinen. Hän on isäni. Minulle kovin tuntemattomaksi jäänyt, miltei olematon. Kuitenkin rakas, onhan hän isäni. Valitettavasti tuntemattomaksi minulle jäänyt, sillä me menetimme hänet syöpäsairaudelle, kun olin neljä päivää vaille kolmevuotias. Isäni oli tuolloin nuorehko mies, vain 36-vuotias. Kun sanon tuntematon, niin tarkoitan sitä. Mitään todellista muistikuvaa minulla ei ole hänestä. Ehkä hän on rakas, mutta ainakin isäni, jota en varmasti muista koskaan nähneeni. En muista kuulleeni hänen puhettaan tai että hän olisi koskaan edes koskenut minuun.

Minun vaikea erottaa todellinen ja kuviteltu puhuessani isästäni. Tiedän kertomuksia hänestä ja hänen toimistaan. Minulla on hämärä muistikuva siitä, kun hän hyvin sairaana makasi makuhuoneessa sairasvuoteellaan ja miten meitä lapsia käskettiin olemaan hiljaa, ettei hän häiriintyisi lasten meluamisesta. Lastenhuoneen ja vanhempieni makuhuoneen välissä oli vain ovi, joka siten erotti elämän ja kuoleman huoneet. Välillä tuon oven piti olla kiinni, jotta hän saisi  levätä rauhassa ja välillä sen piti olla auki, jotta hän näkisi poikiensa leikit ja äänet. Elämän.

Hämäriin muistikuviini liittyy vielä ongenkoukkuepisodi, josta jäi oikeaan jalkaani pysyvä muisto, muutaman ompeleen kokoinen arpi. Oli isäni viimeinen kesä ja minä 2½ -vuotiaana taaperona onnistuin astumaan ongenkoukkuun onkiretkellä kotimme läheisyydessä. Isäni vei todennäköisesti minut jonnekin lääkärille, mutta siitä en muista enää mitään. Ne ovat toden, minulle kerrotun ja fantasian sekoittamat muistikuvat, joihin ei liity mitään valokuvaa. Muut hahmotukset liittyvät enemmän tai vähemmän otettuihin kuviin ja tarinoihin, joita niihin on liitetty.

Kuitenkin olen elänyt koko kuusikymmenvuotisen elämäni hänet mukanani. Olen etsinyt hänen jättämiä jälkiä ja yrittänyt muodostaa ihmisen hänestä. Olen etsinyt ja löytänytkin merkkejä siitä, että hän on joskus ollut ja tarpeellinen niin, että voisin olla hänestä ylpeäkin. Olen harrastanut samoja harrastuksia, ollut kiinnostunut hänen kiinnostuksensa kohteista, yrittänyt saada aikaan samanlaisia asioita kuin hän tuotti tai olisi saattanut tuottanut elämänsä aikana. Tärkeimpänä näistä, ainakin omassa elämässäni, on ollut valokuvaus ja valokuvat.

Minulla on valokuvia hänestä, mutta myös kuvia, jotka hän on ottanut. Ne ovat valokuvia harrastuksensa seurauksena ja myös ammatin liittyviä otoksia. Kuvat ovat olleet tärkeitä. Tärkeimpänä on kuva hänestä, jossa hän on liki sankarillinen. Kuva on isästäni istumassa sanomalehden toimituksessa kirjoituskoneensa äärellä. Se kuva on ollut kehystettynä minun lapsuudenkodissani aina, varmaan hautajaista lähtien. Sama kuva hänestä on nyt myös kotonani. Kehystettynä.

Jokainen meistä on elämänsä sankari, mutta isässäni tuo sankaruus on jotenkin aina ollut tavallista suurempi. Köyhistä oloista ja vahäisestä koulunkäynnistään huolimatta hän yleni sanomalehden toimittajaksi, jota arvostettiin. Koti ei mahdollistanut opiskelua kuin pakolliset, työelämä sitten opetti loput. Kirjapainossa hän aloitti ja kirjaltajaksi kait opiskeli sodan jälkeen. Kirjapainosta hän pääsi toimitukseen ja siihen hänen uransa sitten kulminoituikin kunnes sairastui.

Kotiseutu ja meri oli hänelle rakas, siksi veneily kuului hänen elämäänsä aina. Kotiseuturakkus oli hänellä vahva, mutta se ei silti tehnyt hänestä nurkkapatrioottia. Paikallisen matkailun kehittäminen ja siihen liittyvä toimita oli hyvä yhdistelmä kaikkea mistä hän piti ja osasi . Työnsä myötä hän oli paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja siten saattoi luoda suhteita ympärilleen. Verkostoitua. Minulla on käsitys hänestä avoimena ja seurallisena, vähän taiteellisenakin ihmisenä, jota häntä nuoremmat saattoivat katsoa ihaillen. Esikuvanaan saattoi jopa joku pitää. Taiteellisuus tuli tietysti tuosta valokuvausharrastuksesta.

Valokuvaus oli hänelle tärkeä ja enemmän kuin harrastus.  Ymmärsin jo varhaisella iällä, että se tulisi olemaan myös minun tieni. Minun piti tietysti toimia samoin. Olin vakuuttunut siitä, että sitä kautta pääsisin lähemmäksi häntä ja hänen maailmaansa ja ajatteluaan. Tämä tapahtui alitajuisesti, asiaa ajattelematta. Miten muka 9-vuotias voisi sellaista ymmärtää. Olen vasta myöhemmin oivaltanut, että jokainen isäni ottama kuva on hänen katseensa tuote. Harkitun tekemisen tulos. Ne ovat tallenteina hänen näkemyksestään elämäänsä ja ympäristöönsä. Niitä kuvia hän otti aikalaisekseen runsaasti, erityisesti perheestään, ja niitä on myös säilynyt hyvä määrä, lähes arkisto. Lapsena niitä kuvia usein katselin, vanhaan kenkälaatikkoon säilöttyjä,  koska ne tuntuivat tärkeiltä, isäni ottamina.

Kuvat ovat luoneet yhteyden isääni ja hänen maailmaansa ja siihen näkökulmaan ja todellisuuteen, jossa hän eli. Niiden kautta olen päässyt ehkä osin sisälle siihen ihmiseen, johon olisin halunnut tutustua lähemmin. Tämä on tapahtunut hitaasti, pieniä palasia yhdistellen ja oman vanhenemiseni myötä. Oma isäksi tulemiseni oli ajatuksessani aina epämäinen ilman esikuvaa. Motivaatiota isänä olemiselle ei ole puuttunut, kun olen itse vailla isää kasvanut. Minun elämäni tärkein päivä olikin, kun minusta tuli isä. Elämän kehä oli sulkeutunut. Luulin pitkään, että se jäisi muodostumatta. Kuolemalla oli pitkä varjo.

Myöhemmällä iälläni olen ollut itselleni armollisempi ja vähemmän ankara seuraaja isäni jalanjäljille, jotka jo niin varhain lapsena koin seurattavakseni. Mutta keskittyessäni omaan elämääni, olen huomaamattani tullut entistä enemmän hänen kaltaisekseen – ainakin oletuksieni mukaisella tavalla. Tunnen olevani enemmän vapaa olemaan oma itseni, vaikka yhä etsinkin häntä ja löydän hänestä lisää.

Tänään tulee kuluneeksi 95 vuotta isäni syntymästä. Siitä ajasta jäi kovin monta vuotta elämättä. Ei ehkä päivää kulu, etten vanhempiani ajattelisi.  Silti – tuntemattomanakin  – hän on minun isäni.