Mihin valokuvia tarvitaan, miten pitkään niitä pitäisi säilyttää, miten ja miksi? Museoihmisillä ja tulevaisuuden tutkijoilla lienee tähän oma järjellinen mielipiteensä, mutta tavallisen harrastajan kannalta kysymykset ovat jos ei aiheellisia niin ainakin miettimisen arvoisia.
Kun itse olen harastanut yli 50 vuotta valokuvaamista, niin pakosti on kertynyt jo aika tavalla materiaalia arkistoon. Negatiiveja on useissa kansioissa, osa vielä vähän irtonaisina pahvisissa säilytyslaatikoissa. Jotta kuvista olisi jotakin hyötyä, pitää ne järjestää ja nimetä, mielellään vielä ajoittaa. Pikku hiljaa olenkin siirtänyt negatiiveja ja diapositiivejakin kuvakuorista kansioihin ja samalla skannannut parhaimpia tai mielenkiintoisimpia niistä digitaalimuotoon. Osan arkistostani muodostaa vielä minun käsiini jäänyt isäni melko kattava negatiivijäämmistö.
Jotta kuvista olisi jotakin hyötyä, pitää ne järjestää ja nimetä, mielellään vielä ajoittaa.
2000-luvun alusta lähtien kaikki on ollutjo digitaalisessakin muodossa. Puolesta välin vuosituhannen enimmäistä kymmenlukua kuvaamiseni on jo tapahtunut digitaalisesti. Minulla on siten kahdenlaisia arkistoja. Fyysisiä negatiivikansioita tuota edeltävältä ajalta ja digitaalikuvien arkistoja tai arkisto, joka fyysisesti on osin tietokoneen uumenissa ja pääosin verkkoasemien datavarastoissa. Käytännön kannalta digitaaliset kuvat ovat helppoja. Niitä pystyy helposti käsittelemään, muokkaamaan ja jakamaankin.
Kuitenkin visuaalisesti mielenkiintoisempia ovat albumeihin tai kuvakirjoihin laitetut kuva-aineistot. Se on usein valikoitunut osa kuvista, kentien kuvausheken lähiajan mielenkiintoimpina pidetyt valokuvat. Kaikkea ei tietenkään voi albumeihin laittaa. Ongelma tuntuu kuitenkin toistuvan. Jos on paljon kuvattua materiaalia, niin miten sen paljouden kansssa toimin. Olen nähnyt kuvina ja dokkareissa hienoja kuuluisten valokuvaajien aristokaapistoja, joissa kaikki on jäjestelmällisesti taltioituna, mielellään vielä pinnakkaiset valotettuina negatiiveista. Herää kuitenkin kysymys mihin nämä kaikkien miljoonien kuvaajien ja miljardien kuvien arkistot lopulta päätyvät.
Herää kuitenkin kysymys mihin nämä kaikkien miljoonien kuvaajien ja miljardien kuvien arkistot lopulta päätyvät.
Kun katson kuva-aineistoa menneiltä vuosikymmeniltä, huomaan miten kapeasti olen taltioinut elämääni. Tietenkään tarkoitukseni ei ole alunperin ollutkaan taltioida elämääni, vaan kuvata mielenkiintoni mukaan. Kuitenkin väistämättä olen kuvannut useat jouluaatot, vaikka en nyt erityisemmin ymmärrä miten tärkeitä nuo usein kovin samanlaisina toistuneet tapahtumat ovat olleet minun elämäni kannalta. Olisin siis voinut kuvata järkevämminkin, nyt ainakin jälkikäteen sanottuna.
Se kuvamateriaali, joka arkistossani on, lienee 80-90% turhaa. Ainakin tuo digikameralla kuvattu materiaali. Usein joudun miettimään, mihin kuviani tarvitsen. Kuka niitä on näkemässä minun jälkeeni. Kuka niistä saa mitään irti minun jälkeeni. Kun katson ottamiani kuvia, ymmärrän sen minkä ehkä nykyiset kännykkäkuvaajatkinjo ymmärtävät – niillä on suurin arvonsa juuri kuvaushetken lähistöllä. Niille ihmisille jotka ovat kuvissa tai lähimmille, jotka eivät olleet paikalla. Jotkut tietysti vielä tärkeimpiä kotialbumimuistoiksi taltioitavia.
Ingrid Bergmanista tuli hyvä dokumenttiohjelma televisiosta. Hän oli rakastettu perheensä ainut lapsi, joka menetti vanhempansa varhain. Onneksi perheessä harrastettiin jo filmaamista ja valokuvien ottamista, josta hänelle jäi nuoruudesta välähdyksiä pelkkien muistojen lisäksi. Itsekin innokkaana kuvaajana ja kotifilmien filmaajana hän jatkoi perinnettä. Hän ei ollut kovin kotiäitimäinen lastenkasvattaja, vaan mutti mantereelta toiselle ja teki eläissään niitä asioita joista piti ja joita hän halusi tehdä. Lapsiakin syntyi, mutta ne eivät häntä sitoneet pysyväsi mihinkään kotiin.
Hänellä oli kuitenkin tapana säilöä elämästään kaikki, koulukirjat ja kirjeet, valokuvat ja filmit ja lasten vastaavat matka-arkkuihin, jotka muuttivat hänen mukanaan eri mantereille ja koteihin, joissa asui. Siten hän saattoi palata vaikka lapsuutensa muistoihin selailemalla vanhoja vanhempiensa tekemia valokuva-albumeja tai katsoa kotifilmejään elämänsä varrelta. Hänen ratkaisunsa tuntuu sikäli tutulta, että teen sitä samaa. En toki muuttele manterelta toiselle, mutta selailen arkistoani aina välillä. Valokuvien kautta pääsen perheeni tai omaan historiaani.
Valokuvien kautta pääsen perheeni tai omaan historiaani.
Digiaika, kännykät ja kaikki kuvavirta eri somelähteistä saa arkemme tulvimaan kuvista ja videoistakin. Miten tällaisessa vuolaassa kuvavirrassa voi kekittyä olennaisimman säilyttämiseen. Mitkä kuvat ja videot ovat tärkeitä. Osin somemaailma on ratkaissut ongelman puolestamme, kun väitetään, että kaikki nettiin laitettu on siellä ja pysyy. Uskoisinkohan tuotakaan. Hyvä toki olisi, jos näin olisi. Voisimme kaikki ladata viime hengenvetonamme kaiken olemassa olevan digimateriaalimme vain nettiin.
Karien keskeltä 