Miksi lähden arvioimaan vuoden saalista, kun siitä on vielä iso osa jäljellä. No, siksi kait, että en usko kohtaavani mitään kovin ihmeellistä enää loppuvuoden osalta. Suurin osa lintukuvasaaliistani tulee kevään ja kesän aikaan, painotuksen ollessa keväässä. Kevät on siis lintukuvauksen kulta-aikaa minulle. Mutta asiaan.
Ensimmäinen kuva ei ole häkkilinnustani, vaan kuusitiaisesta, joka tai jotka parina vierailivat talvella ruokintalaitteellani. Lankakehikko suojaa pienempiä lintuja ja estää isompien lintujen pääsyn saaliille. Myös nisäkkäät se sulkee pois ruokinnasta.
Kuvaan se pääsi ehdottoman luontokokemuksensa ansiosta. Se nimittäin kävi ruokailemassa muutaman kymmenen sentin päässä, kun esimerkiksi täydensin ruokinta-astioita. Rohkea tyyppi, joka häivyttää rajoja nähdä villejä lintuja läheltä.
Hyväksi kakkoseksi pääsi sinirita, joka muuttomatkallaan piipahti pihallani. Ihan silkan sattuman kautta sen huomasin. Se oli yhden päivän ajan ehkä pihallani jatkaakseen sitten matkaansa pohjoiselle pesimäalueelleen. Olin tavannut sinirinnan kerran aikaisemminkin pihallani, joskus ehkä 40 vuotta aiemmin, ja ajatellut jälkeen päin sen olleen aloittelevan lintubongarin innokkuutta. Nähdään olemattomia, kun intoa siihen löytyy. Mutta tämä todisti toisin.
Kolmoseksi meni taas enemmänkin keväinen luontokokemus kuin erityisesti yksittäinen kuva tai tilanne. Kevät oli varsin suopea ja veneilykausikin alkoi varhain. Pääsin useita kertoja ihailemaan merkotkien touhuja saariston suojissa. Parilentoja ja reviirikiljuntaa. Myös kuvan tilanne on varsin tavallinen ulkosaaristossa. Petolintua tervehditään hyvin vihamielisesti tässä ilmeisesti merilokin, itsekin aika peto, toimesta.
Myös lokki ja talvinen kohtaaminen oli tämä isolokin kuvaaminen. Paikallisesti harvinainen pohjoinen laji, joka joskus aina sattuu tulemaan talvehtimaan avoimen meren ja saaliin tuntumaan – paikalliseen kalasatamaan. Kuvauskohteen arvoa minulle nostaa sen löytäminen varsin helposti muiden lokkien joukosta. Ja olihan siinä enimmäinen kohtaaminen tietoisesti lajin edustajan kanssa.
Tämä nuori pikkulepinkäinen pääsi mukaan sen ansiosta, että enpä ole sitäkään aikaisemmin kuvannut, mutta myös siksi, että bongasin sen kotisohvaltani tv:n katselun yhteydessä naapurin omenapuunoksalla istumassa. Erilainen linnun hahmo kaikkiin tavallisiin verrattuina sai minut kiinnostumaan siitä. Vasta kuvatessa tunnistin lajin. Bongarin katse on joskus pettämätön.
Tämä ”puolisukeltava” sukeltaja taas oli huvittava kohtaaminen. Vielä vähän taitoja sen oli opittava ja sulkia vaihdettava, ennen täydellistä pakoa veden alle. Lentokyvyttömäna ressu luuli pääsevänsä veden alle piiloon venettäni, mutta jalat ja pyrstö väivät vaan pinnalle – ja vesi lensi. Luultavammin pilkkasiiven poikanen.
Palokärki. Ei puussa vaan puun juurella. Salaperäinen ja varsin äänekäs tikkalintu. Tämä yksilö tuli yllätetyksi keskellä saaren metsikköä. Puiden oksien läpi siivilöityi juuri sopivasti valoa sen päähän – ehkä osittain sokaistenkin lintua – että sai siitä potretin. Lintu on iso ja varsin arka, olin onnekas.
Kuten kuvista näkyy, ei mitään erikoista tai ihmeellistä, mutta kuviin liittyy hyviä muistoja hetkistä luonnossa tai havaintoja luonnosta. Nyt vain kohteena linnut.
No sitä kevättä tietysti. Kevään mukana tulevat myös linnut ja nyt on jo vähän laulujoutsenia nähty sänkipelloilla ja sulissa. Kuvan linnut ovat kymyjoutsenia, mutta parempaa ei ollut tänään kameralle tarjolla.
Ihmeellisintä on se vuodenaikojen nopea vaihtuminen. Oikeastaan talvi tuntuu pisimmältä, koska sitä ei niin kaipaa. Mutta tämänkin vuoden talvi oli varsin helppo, parista lumitykityksestä huolimatta. Kun ne vuodet eivät ole koskaan samanlaisia, ainakaan peräkkäin.
Karien keskeltä 