Kauhujen saari vai luonnon monimuotoisuuden osoitus

Kyse on merimetsoista ja oikeastaan niiden jätösten muokkaavasta vaikutuksesta. Vastaan otsikon kysymykseen itse, että vähän on kysymys molemmista. Vähän katsojan näkökulman valinnasta johtuen.

Laitoin otsikkokuvan Naamakirjaan Suomen Linnut sivulle näytiksi käynnistäni ”tuhosaarella”. Kuva herätti kohtuullisesti mielenkiintoa ja selvästi enemmän kommentteja kuin aiemmin laittamani – ehkä vähän humoristisetkin – kuvani.

Kommentit jakaantuivat kahteen jyrkähköön kantaan: ”Luonto se vaan tekee temppujaan” ja toinen oli ”On ne kauheita tuholaisia”. Ei tietysti näillä sanoin. Ja juu, oli siellä komentteja tyyliin ”kiva kuva”, mutta ei nyt puhuta siitäkään.

Fiksuimmat proluonto”aktivistit” laittoivat linkin ympäristö.fi/…/Merimetsoseuranta -sivulle, jossa kovasti ”tieteellisesti” vakuutetaan, että ei niistä merimetsoista (jatkosa merkitään lyhenteellä mm)  mitään haittaa ole. No, hyvä niin. Grafiikat olivat kyllä aika naurettavia ja väitteet mm-populaation kasvun pysähtymisestä olivat aika ponneton esitys.

Takaisin saareen. Kyse on pienehköstä 40 000 m2 (4 ha) saaresta 330 m x 175 m rannasta rantaan. Se ei ole erityinen matkailuvaltti tai kohde, mutta osa saaristoa jossa ei ole mökkejä (tietysti,koska mm ovat ryhtyneet pesimään siellä). Siksi saarta voisi parhaiten kuvailla  virkistyskäyttöön sopivaksi taajaman lähialueen saareksi. Kaupungista sinne on matkaa linnuntietä (heh) noin 4 km.

Saaren itäisestä osasta yli keskikohdan ulottuva keskeinen puinen (metsäinen) alue on mm:jen pesimäaluetta ja ulosteilla tapettu. Koska puista on kaikki neulaset ja pienemmät oksat pudonneet ja katkottu on metsänpohja mukava joustavan pehmeä astella. Se on samalla myös tasoittunut, joten vähän kuin jäkäläisellä jängällä kävelisi. Viimeisestä pesinnästä on kulunut runsaat pari kuukautta ja ulosteen lemu ei ollut kesäistä vastaava. Tällöin saarelle meno olisi varmastikin ollut vielä eksoottisempi kokemus.

  Puut kuolevat hitaasti ja varmasti. Kuvan puusta kaarna on vasta irtoilemassa isoina lohkoina. Kelottuneina puut ovat aika majesteetillisia ja saaren aikaisempi ”apulannoitus” on tehnyt niistä paikoin aika komeita. Saarissa yleensä on vanhoja isohkoja käppyräisiä mäntyjä, jotka ovat tiheäluustoisia ikihonkia. Lannoitetehtaan päästöt ovat mahdollisesti vaikuttaneet tämän ja lähisaarten kasvuympäristöön.

Kelottumasssa ovat kuitenkin kaikki tyyni. Vihreää sisäosassa oli hyvin vähän näkyvissä. Varmasti jotkin lajit viihtyvät niin ravinnerikkaassa, guano-maaperässä. Lähempänä merenrantaa pesimäpuita on vähemmän ja siellä oli vihreääkin vielä puissa. Jopa yksi marjainen pihlaja, jossa oli tosin valeaa spreijausta oksillaan ja lehdillään. Sitkeitä veikkoja.

Teenpä pienen ennusteen tulevaisuuteen. Kun puut alkavat enemmän lahota tulevat ne myrskyisten tuulten myötä kaatumaan ja siten mahdollisesti mm:illa tulee  pesimäsaaren vaihto todennäköiseksi. Ehkä siellä muutama yksilö tai pieni yhdyskunta säilyy, mutta ei saaren konkeloisella sisäosalla. Ja kun paskan (sori vaan) valuminen loppuu yläilmoista niin runsaan valon ja rehevöityneen maaperan ansiosta metsänpohja puhkeaa vihreäksi viidakoksi. Ei edelleenkään virkistyskäyttöön sopiva.

Merikotka on mainittu mm-yhdyskuntien viholliseksi. Kotkakanta on myös lisääntynyt rajusti ja pääsevät kyllä aika hyvin näitä mm:ja saalistamaan. Itsekin olen nähnyt jahtia muutaman kerran saaren ohi veneellä ajellessani. Samanaikaisesti saalistajia voi olla useita ja onhan se hieno näky. Kaksi minun nuoruudessani ihan pistämättömän (ornitologin mielestä) harvinaista lajia kisailemassa elämästä ja kuolemasta. Viereisessä kuvassa on toinen havaisemistamme raadoista, joita näimme lyhyen visiittimme aikana. Loput ovat varmasti luukasoina jossakin kotkaluodolla?

Saaren rannoilla ruoho rehottaa ja muutenkin on varsin vehmaista kallioisessa maastossa vähäisestä karikkeesta huolimatta. Uloste valuu sadeveden mukana rantoja päin. Ja sen kyllä huomaa. Irtolohkareeet saaren sisällä ovat valkaistuja, ilman sammalta ja jäkälää.

Tuho on aika totaalinen keskeisellä pesimäalueella. Luonto kuitenkin toipuu tuhosta aikanaan, mutta silti herää kysymys siitä, että onko tässä jotain järkeä, että annetaan yhden lajin muodostaa suuria yhdyskuntia virkistyalueen saariin ja vain odottaa, kun mm tarve laajentaa paesimäalueitaan tai siirtyä uusiin saariin ilmenne. Kaloista ja kalakannasta en osaa sanoa mmitään, mutta epäilen, että ei ne pelkällä roskakalalla itseään ruoki. Mutta sekin on taas ihan toinen juttu.

Ruma luonto, kaunis luonto

Ruma, kaunis on tietysti katsojan silmässä ja hyvin subjektiivinen, kokemuksellinenkin asia. Luonto on aina luonto ja sille on vaikea lyödä negatiivista leimaa, jos kaikki nähtävä on ”luonnollisesti” muotoutunut ja järjestynyt. Ihminen on kuitenkin muokannut oman mukavuutensa ja kehityksen nimissä niin paljon luontoa ”luonnottomasti”, että niistä maisemaarvista, saasteista ja pilaamisesta voi olla vain yhtä mieltä. Rumaa.

Ihmisen toimet kun ovat jo ainakin reilun vuosisadan verran ollut niin mullistavia, että vaikutuksia näkyy ja niiden kertautuvuus on jo osin karannut käsistä. Ihmiskunnalta, poislukien luonnonkansat, puuttuu käsitys vaikutuksien monimutkaisuudesta. Jos ja kun emme elä luonnonmukaista luontoa kuluttamatonta elämää, niin  vaikutamme aina ympäristöömme ja muokkaamme tulevaisuutta – yleensä’ huonompaan suuntaan.

Emme varmaankaan halua palata luoliin asumaan, mutta enemmän meidän pitäisi miettiä onko syytä nykyistäkään elämänmenoa jatkaa. Maailma ei ole tasa-arvoinenja aina löytyy yksilöitä ja yhteisöjä, jotka pyrkivät hyödyntämään tätä epätasa-arvoa monin tavoin oman etunsa vuoksi. Kehittyvien maiden asukkaat haluavat kohottaa elintasoansa, mutta joutuvat näiden hyödyntäjien hyväksikäyttämäksi. Syntyy hirvittäviä luonnon katastrofeja ja saastumisia, kun tavoitteet ovat keinoja tärkeämpiä.

Sisäsaariston rehevät saaret muuttuvat merimetsojen toimesta lievästi kamalan näköisiksi kuoleman saariksi (täynnä elämää), jotka haisevatkin vielä kammottavalle. Saaristossa on vuosikymmenen aikana tapahtunut voimakas muutos linnustossa näiden merimetsojen valloittaessa asumasijoja ja pesimäpaikkoja turvatakseen lajinsa säilyvyyden. Satojen lintujen kalastusparvet sukeltelevat lähiympäristössä ja aihetuttavat jonkinmoista tuhoa luonnonkalakannoissa. Suurempi vaikutus kuitenkin vielä on ollut ihmisen toimilla. Mutta se minkä näemme muutoksena ja konkreettisena aihuttaa meissä ärtymystä. Ja ihan syystäkin.

Ihmisen toimista kuitenkin linnut ovat hakeutuneet Suomeen pesimään. Täällä ei niitä oikein uhkaa mikään. Vastaavia ”vieraslajeja” on muitakin ja niiden ”haitoista” myös ajoittain keskustellaan. Tilanne merimetsojen osalta ei ole tasapainoinen ja jotakin varmasti tulee tehdä. Kellään ei vaan ole valtuuksia eikä oikeastaan muita ajatusta ole esitetty kuin hävittää kaikki pois.

Arktista muuttoa seuranneen lintuharrastajan suurin haave viisikymmentä vuotta sitten oli tavata edes yksi merimetso. Se oli niin harvinaista. Osa merimetsoista pesii edelleen pohjoisessa ja muuttaa meidän vesien kautta sinne. Osa – eteläisempi laji – on päättänyt siirtyä tänne helpomman toimeentulon ja hengissä pysymisen vuoksi. Ja tämä tietysti ihmisen toimien vuoksi. Vaikea näitä muutoksia on kuitenkin ihaillen hyväksyä.