Liput liehumaan ja kynttilät ikkunoille

Itsenäisen Suomen kunniaksi

Tapana on tai tavaksi on tullut juhlistaa itsenäisyyspäivää. Meillä Suomessa aamupäivällä vähän hartaasti ja loppuillasta juhlallisesti. Jotkut maat julivat karnevaalitunnelmissa ja iloisesti, jotkin maat tai kansat tuskin lainkaan. Kuitenkin kukin kansakunta juhlii omalla tavallaan.

Suomalaisten vähän jäyheä tapa juhlistaa sitä juontanee alkuvuosien jakaantuneen kansan tuntoja noudattaen. Ei haluttu hieroa sitä voiton tunnetta ”havinneiden” naaman edessä, vaikka ilmeisesti valkoinen puoli juhli ja punainen piti sitä enemmän tai vähemmän provokaationa. Arvokas se silti kaikille oli.

Toisen maailmansodan aikana itsenäisyytemme arvo nousi ja kansa ymmärsi paremmin sen, mikä oli uhan alla minkä olisimme voineet menettää. Itsenäisyyden. Toki tuskan tunteet olivat läsnä niiden vuosien aikana. Moni oli menettänyt kotinsa ja läheisensä. Ja vielä useampi oli jatkuvat hengenmenetyksen uhan alla. Mitä silloin miettivät aikalaiset itsenäisyydestämme.

Minun vanhempani olivat sodan aikalaisia ja toivat omat arvonsa ja arvostuksensa oman kotinsa piiriin. Kynttilöitä on ikkunoiden äärellä aina poltettu ja sankarivainajiakin muistettu. Arvostus on ollut konkreettista, joskin ehkä enemmän tekojen kuin sanojen tasolla. Ei siitä ole paasattu tahi ylisanoin kuorrutettu. Arvostus on ollut sanomattakin selvää.

Rintamavuosina kirjeet kulkivat. On arvioitu, että yli miljardi kirjettä, liki kirje per päivä tahtiin. Omat vanhempani, aikansa nuorina aikuisina, ovat tätä kaavaa noudattaneet. Ja vaikka oman isäni osallisuus oli vain noin puolen vuoden mittainen, niin kirjeitä on kirjoitettu kenkälaatikollinen. Se sitoutuminen johonkin ihmisen persoonaa suurempaa saa ihmiset läheisemmiksi toisilleen. Ja toki fyysinen erossaolo tekee myös asian tärkeäksi. Some olisi käynyt kuumana, jos olisi ollut olemassa.

Mielenosoitukset kuvastavat tämän ajan nuorten aikuisten tahtotilaa. Halutaan demonstroida joko varbaalisesti somessa tai mielenosoituksin, jotka näyttävät vuosi vuodelta vain lisääntyvän. Tässä päivässä, joulukuun 6., on jotakin ihmeellistä, kun on tarve tulla esille mielipiteiden kanssa. Onko se itsenäisyyden arvostamista ja juhlimista, on tietysti mielipidekysymys. Toki itsenäisyys on edellytys sille ja sen suoma sananavapaus sen mahdollistaa.

Oma osallisuuteni juhlintaan rajoituu perinteisiin menoihin. Kynttilöiden sytyttelyyn ja mahdollisesti television katseluun iltasella. Pidän kiinni perinteistä kunnioittaakseni isänmaatani ja kansalaisten uhrauksia sen eteen, mutta myös kunnioittaakseni vanhempiani ja heidän työtään rakentaessaan isänmaasta nykyistä hyvinvointivaltiota ja antaessaan minulle mahdollisuuden hyödyntää koulutuksen ja sivistyksen mahdollisuuksia. Niitä asioita jota ei välttämättä ollut heille tarjolla tahi saatavillakaan. Niitä joita pidämme itsestäänselvinä nykyisin, kuten itsenäisyyttä.

Itsenäisen päivänä

Itsenäisyys on vapaus. Vapaus valita asioita elämässä ja tehdä ne valinnat itsenäisesti. Aina välillä yksilön tarve ja yhteisön tarve joutuvat ristiriitaan ja siinä rajapinnassa punnitaan mikä on kenenkin kansalaiskunto.

Tätä kansalaiskuntoa mitattiin puolin jos toisinkin jo heti ensimmäisenä itsenäisyytemme vuonna, jolloin kirjaimmellisestikin veli asettui veljeä vastaan. Äärimmäisyyttä aatteessaan oli molemmilla puolin, mutta tosiasiana voidaan pitää sen positiivista vaikutusta yhteiskunnan tulevaan kehitykseen. Sota on tietysti se huonoin tapa tehdä muutosta ja tuoda esille erilaisia mielipiteitä.

Sieltä keskimaastosta sitten löytyi se yhteinen suunta, johon kaikkien sen jälkeen on ollut mahdollista sitoutua. Demokratiaan. Moniääniseen yhteiskuntaan. Hinta siitä oli monelle kallis ja me jälkeen syntyneet voimme vain olla kitollisia niistäkin uhreista.

Itsenäisyyspäiväämme kuuluu monet juhlinnan muodot ja päivää vietetään edelleen aika perineisesti ja rauhallisesti. Osaltaan tämä rauha on johtunut palkallisesta vapaapäivästä, jota on viettetty jo vuodesta 1929 lähtien. Oma viettotapani tietysti periytyy vanhemmiltani. Joitakin pieniä muutoksia siihen on tullut, mutta edelleen kynttilät syttyvät ikkunoihin ja haudoillekin. Tuntematon sotilas on jo nähty niin monta kertaa, että sitä ei enää tule katsotuksi.

Haudoilla käyminen on varmaankin 1939-44 sotien jälkeen tapana vahvistunut. Sodissa menetetyt n. 100 000 ihmishenkeä on koskettanut niin montaa kotia, että kaikilla aikalaisilla ja heidän jälkeläisillään on siitä enemmän tai vähemmän henkilökohtainen menetyksen tunne. Niitä sotien aikaisilta ei kuitenkaan kysytty onko valinta heille mieluisa, kun piti altistaa henkensä jonkin suuremman käyttöön, sen kollektiivisen ja käsitteellisen isänmaan.

Kynttilöitä sytyttän kaikille sukuni vainajille, koska tiedän heidän olleen niissä maamme historian vaiheissa mukana, joista tänä juhlapäivänä yleensä mainitaan. Toisaalta yhtä lailla tärkeää on heidän panoksensa ollut rauhan aikoina veronmaksajina ja yhteiskunnan rakentajina. Mutta uhraus omasta vapaudesta ja hengestä kriittisinä aikoina mahdollisti sen vapauden ja itsenäisyyden myös yksilön tasolla.

Minun uhraukseni ovat olleet kovin vähäiset. Työelämää ja veronmaksua. Ehkä asevelvollisuuden suorittaminen on ollut se eniten vapauttani rajoittanut lyhyt ajanjakso. Aika vähän voin verrrata omia kokemuksiani vanhempieni tai isovanhempieni kokemuksiin. Siksi kait pyrin viettämään tätä päivää niin perinteisesti.

Sukupolveni jälkeläisillä ei varmaankaan ole enää sitä itsenäisyyden menettämisen uhan tunnetta ja kiitollisuuden tunnetta kuin minulla ja sukupolvellani. En voi unohtaa isoisäni, setäni, isäni ja äitini tekoja. Olen kiitollinen itsenäisyydestä, joka on mahdollistanut vapauden omiin valintoihini. Käsitykseni itsenäisyyden merkityksestä on yksilön näkökulma. Isämaa on se toimintaympäristö.